Ei vittu!

Miten voikin mennä näin? taas sama vanha juttu.

Mä halusin poikaystävän. ja nyt, mitä mulla on? ei mitään eikä kukaan. Tykkäsin ja Tykkäsin ja Tykkäänkin mutta sekään ei riitä. Taas löytyi mies jolla menee hermot muhun. ja jotain outoa tässä kyllä on. jotain outoa on tekeillä, mutten saa paljastaa mitään olevan oudosti. Koska jos kaikki onkin ihan hyvin?

Rahattomuus ja haluttomuus. Taas ollaan siinä. Viimeksi kun kävi näin, varastin mielummin kaupasta ruokani ku olisin pyytäny silloselta poikaystävältä tai vanhemmilta apua. Poikaystäväksi sitä ei voinu kyllä sanoa kun ei pitänyt mun tarpeista huolta. eikä toikaa voi, kun  sillä on niin monta rautaa tulessa. mulle ei niin sanotusti ole aikaa. Ja senhän mä ymmärrän. taas oon antanu kaikkeni ja kaiken rakkauteni ehkä liian aikasin. Ja nyt tuntuu ja heti ensimmäinen fiilis junassa oli kun tiet erosivat ja lähdin kotiin että ei sen näin pitäny mennä ja että nyt haluaisin pitää tauon oikeasti. Etten mä haluakkaan enää mitään enkä halua olla tässä enää mukana, ja haluan lopettaa leikin sikseen. ja miksikö?

Se sai mut itkemään, ja tälläkertaa oikeasti vielä sen silmien edessä. Ja miksikö? Ei vaan halunnu ymmärtää mua tai edes pysähtyä kuuntelemaan. Sain siitä jotain todella negatiivisia tunteita ja sitten tajusin millanen ihminen se tosiaan on. Se on mies! Ja kaikki miehet on tunneälyvammasia. Ei mitään halua ymmärtää oikeasti mua näköjään. Vaikka onki niiin ihana nainen ni ei välitä mun oikeista tunteista vaan kuuntelee ja analysoi vaan ulosannin ja siinä se. Sitten vain tuomitsemaan ja tunteista viis.

Ja taas mä oon valmis uhrautumaan. Tähän projektiin johon oon sitoutunu ja siihen ihmiseen ja sen intressien palvelemiseen. samaan aikaan kun mulla ei ole edes mitään pohjaa ei kämppää ei rahaa ei edes luottohenkilöä valittuna. ei mitään suuntaa muutakun kokonaisvaltainen vapaus. harmi että tämäkin suhde meni sitten vituiksi. halusin kyllä kertoa totuuden ittestäni ja murtaa suojamuurit, mutten voikkaan tehdä sitä nyt kun egoisti on tullut taas tieni päähän sekoittamaan hyvää reittiä.

Epäilys ja ennakkoluulo on pesiytynyt jonnekkin ja sitten mulle ei ole enää tilaa. siltä musta tuntuu. Ja tää suhde palvelee vaan toista osapuolta ja nyt olenkin pelkkä orja. mutta sitähän mä aina haluan ihntiimiltä suhteelta, olla orjana ja kärsiä. Ei ole vielä tullut vastaan ketään joka oikeasti haluaisi että mä olisin onnellinen ja antais mulle ruokaa, lämpöä ja oikeata huolenpitoa. Sellanen jolla ei olis jo entuudestaan ongelmia ittensä kanssa, eikä vaatis itteltään liikoja.

Lisäks aika. se ei ole ollut mun tukena, enkä mäkään ole muutakun hoitanut sielua faceookin välityksellä. mutta olen yrittäny kummiskin säilyttää hyvän spiritin ja avoimuuden. ja nyt mun energia taas hiipuu eikä mulla ole kohta juuri mitään annettavaa. mutta velvollisuuden tunne pakottaa mua. 400e laitoin siihen projektiin ja musta tuntuu etten ole ansainnut ruokaa enkä pilveäkään. jos sitä mulle ei anneta niin en sitä ansaitse. jokaisen täytyy hankkia oma leipäpuu jonka hedelmää nauttia ja nyt ei ole mitään takeita siitä. Tuntuu että tää koko homma luisuu yhtenä pötkönä saveen.

 

En koskaan itke turhaa ja kun itken jonkun jätkän takia niin se on sitten ohi. En enää ees halua olla suhteessa miehen kanssa ja nyt koitankin miettiä mikä suhde tämä sitten mahtaa olla. Halusin liikaa ja nyt meni ihan päin plörää. Ehkä joskus mä vielä opin, että sitten kun tapaa oikeasti jonkun miehen, nii ei menis sitte antaa mitään ittestään tai sydämestään. joskus se antoi mulle polttoakin ilman että olisin pyytänyt. nyt, ei enää kysymättä saa. ja en edes viitsi kysyä kun se voi semmosesta loukkaantua. ja arvaan vain että tarttis polttaa jotain harvase päivä. "Kyl mä voin antaa sulle.." en enää usko tohon kun kerta on jo kyseenalaistanu mun todelliset vilpittömät ja täysin rehelliset tunteet. analysoiminen ja tuomitseminen, siinäpä vasta hyvä suhde.