Ketään ei enää yksinkertaisesti kiinnosta.
Helsingissä tapahtunutta.
"Tohon parinsadan metrin päähän." Sanoin taxi-kuskille kun hyppäsin kyytiin ja kaveri seuras perässä. Taxi lähti ajamaan ja kaveri kysyy, "kuka maksaa?" "Ei tämä maksa mitään kun on niin lyhyt matka".
Olin täynnä kaljaa ja uhkuin ylitsenikin ampuvaa varmuutta. Olin sinä iltana psykedelisen pilvessä. Olin sitä mieltä, että maan allani olisi pitänyt suudella jalkojani ja jokaisen kuolevaisen kumartaa. Heti törmättyäni piittaamattomuuteen sylkäisin mojovan annoksen myrkkyä tunnelman pilaajan päälle. Oli hieno ilta vaikka olisin voinut pilata sen negatiivisuudellani. Olin ystävällinen vain niille jotka olivat puolellani.
Joskus, kun olin varoissani, heitin jopa 30 euroa ylimääräistä taxi-kuskille. Ja nyt kuljen säännöllisesti lastenlipulla aina kun se on mahdollista, jotta säästyisi rahaa. Ajattelin, että jos nyt menee junassa läpi tää homma niin alan uskoa että mä todellakin näytän 15-vuotiaalta. (Vaikka ikää on kaksikymmentä). Yllätys olikin suurenmoinen ja huomasin että julkisissa palveluissa ihmisissä jotka tekevät työtään, on tapahtunut muutos. Juna-asemalla virkailijat möivät lippuja kuin robootit. R-kioskilla oli isot jonot ja kassat tekivät töitä kuin liukuhihnalta. Samoin kuin lipuntarkastajat keskittyivät tekemään työnsä, kaikilla näytti olevan sama päämäärä; olla mahdollisimman tehokas, nopea ja korvaamaton. Ihmisen toimeentulo on kuin liipasimella, tai niin ne ainakin antaa ymmärtää ja niin meidän on annettu ymmärtää, että kaikki ei ole kohdallaan. Ketään ei enää kiinnosta kuin oma perse joka hikoilee.
Mä olenkin toivonutkin muutosta, niin suurta että jokainen voi sen omilla silmillään nähdä, jokainen voi sen sisimmissään kokea ja myöntää sen olemassa olon.